Mikä, mikä maanantai...

Olen päivittänyt myös tuota meidän alkutaivalta Doriksen ensimmäisiä päiviä täällä.

Reissaamisen jälkeen olemme palanneet normaaliin elämään, jos meillä nyt sellaista on. Doris poikkeuksellisesti herätti minut puoli seitsemältä. Normaalisti odottelee hissukseen, kunnes liikahdan, sitten tulee nuuhkimaan. Näinä muutamina viimeisinä aamuina minulle vuoteesta nouseminen on ollut vähän hidasta. Olisiko tuolla syksyn tulolla jo osuutta moiseen.

Tänäänkin aamutoimet sujuivat mallikkaasti. Kun oltiin rapsutukset ja rapsutukset rapsuteltu, alettiin valmistautua lenkille. On niin kivaa, kun Doris odottelee kaikessa rauhassa, että saan puettua lenkkivaatteet ylleni. Makoilee lungin näköisenä, mutta tarkkailee koko ajan missä ollaan menossa. Kun se näkee, että otan valjaat käteeni, se menee odottamaan eteiseen. Sanon: "Laitetaan rintsut" ja Doris istuu, ojentaa toisen tassun ja sitten toisen tassun, pujotan valjaat sen päälle. Edelleen Doris istuu kaikessa rauhassa. Kun se kuulee valjaitten lukon napsahtavan, se nousee seisomaan ja odottaa, että avan ovet rappuun. Sitten vasta se tulee perässäni. Alaspäin menoa pitää vielä harjoitella. Nyt Doris menee edeltä, jää kuitenkin odottelemaan ulko-ovelle. Kun avaan oven, se ryntää ulos, tarvitsemme harjoittelua siihenkin.

Tänäänkin oli ihanan raikas aamu, aurinko paistoi ja asteita oli siinä +10. Lenkki sujui mallikkaasti, meille ei tullut erimiellisyyttä mihin suuntaan mennään. Riekkuminenkin taisi Dorikselta unohtua.

Päivälenkillä suuntasimme koirapuiston suuntaan. Minulla ei ollut aikomusta sinne mennä, muutin kuitenkin mieleni ja menimme puistoon. Siellä oli Nella aito serobi niin kuin Doriskin. Tytöt tulivat heti juttuun ja molemmilla näytti riittävän vauhtia. Sitten joukkoon liittyi vielä Nellan kaveri kaunis Irlannin setteri Iina. Iinasta ja Doriksesta tuli varsinaiset kaverit, jaksoivat peuhata keskenään pitkään. Nella ei alkuun tykännyt ollenkaan siitä, että Doris leikkii sen kaverin kanssa. Nella aloitti varsinaisen räksyttämisen Dorikselle. Doris oli vähän aikaa ihmeissään, että mikäs homma tää on. Kun huomasi, ettei tässä tappelua tule, jatkoi Iinan kanssa juoksemista. Välillä levättiin ja taas jatkettiin peuhaamista. Olin mielissäni, että menimme sinne. Doris sai purettua liiat energiansa pois. Nella käy siellä päivittäin, joten sinne suuntaamme sitten huomennakin.

Doris oli ihan puhki kun tulimme kotiin, pikaisesti joi vettä ja meni sitten nurkaansa nukkumaan. Siellä sitten makasi reporankana monta tuntia. Päivälenkilläkään ei ollut riekkumista, olisko jäänyt nyt pois. Olisi hieno juttu, olisi.

Kun lähdimme iltalenkille, pihalla oli Poju noin puolivuotias komea bulldoggi. Siinä sitten piti vähän riehua. Yllätyin, kun Doris sitten istui kaikessa rauhassa, kun juttelin Pojun emännän kanssa. Kohta en enää pysy mukana näissä edistysaskelissa.

No, tulihan ne riekkumiset sitten tuolla lenkillä ihan kaksin kappalein. Lieviähän nämä nykyiset ovat noihin entisiin verrattuna. Kukaan koira-asiantuntija ei varmaan kuittaa tätä, kun sanon, että sisälle tultua Dorista ihan selvästi hävettää tuo riekkuminen ulkona. Johtuisikohan se noista edellisistä kerroista, kun sille aina sisälle tultua riekkumisesta marmatin.

Nyt Doris on jo untenmailla. Hyvää yötä!

Me ollaan, tullaan ja mennään...

Ollaan kotiuduttu. Opetellaan taas olemaan kotona kahdestaan ja hyvin näyttää menevän. Voin iloisena kertoa, että tämän viimeisen kahden viikon aikana Doriksessa on tapahtunut valtava positiivinen muutos. Doriksen käytös on muuttunut, pyörähtänyt melkein ympäri. Doris kulkee nyt niin hienosti ulkona, sipsuttaa ja tipsuttaa niin kuin kunnon prinsessan kuuluukin. Toisten koirien ohittaminen sujuu jo hyvin mallikkaasti, joidenkin otusten ohittaminen aiheuttaa kyllä vielä pienoista ylireagointia. Samoin tuo remmissä riekkuminen vähenee päivä päivältä. Tänään vain kerran Doris kiukustui ja päätti riekkua, senkin sain hyvin nopeasti purettua. Hyvä Doris!

Olemme olleet yhdessä viisi kuukautta. Nyt tunnen miten Doris alkaa vapautua, luottaa ja uskoa elämään täällä. Luottamus näkyy myös siinä, miten Doris kuuntelee ja tottelee. Alussa tein Doriksen kasvattamisessa osaamattomuuttani monia virheitä, onneksi ne ovat olleet niin pieniä, että niiden korjaaminen on ollut mahdollista. Nyt osaan jo tulkita edes vähän, mitä tuon prinsessan eleet kertovat. Doris on itseppäisin koira jonka tiedän, mutta myös valtavan herkkä ja loukkaantuu helposti.

Aamulla aikaisin kun lähdimme lenkille, aurinko paistoi ja lämpöasteita oli vain + 8. Oli niin kivaa kävellä tuolla ulkona kaikessa rauhassa, oli niin rauhallista eikä ristin sielua missään. Tuo viileyskään ei haitannut kumpaakaan, oikeastaan oli kivaa kun ei ollut kuuma.

Päivälenkillä näimmekin sitten kauhean hirviön. Hiljaisella kadulla keskellä tietä makoili auringossa norjalainen metsäkissa. Mietin kuumeisesti miten minun pitäisi juttu hoitaa, kissa oli ohitettava, siinä oli sitä pulmaa. Doris ei ainakaan täällä Suomessa ollut kohdannut kissaa läheltä, kaukaa sellaisia olimme muutamia päässeet näkemään. Päätin, että mennään ohi, maksoi mitä maksoi.

Otin Doriksen niin lyhyelle hihnalle kuin vaan voin ja sitten mentiin. Mitä lähemmäs kissaa tulimme, sitä matalammalle Doris meni. Kun kissa huomasi meidät, se pomppasi pystyyn ja jäi odottamaan. Lähestyimme tuota hirviötä ja se köyristi selkänsä kaarelle ja nosti kaikki karvansa pystyyn. Aivan kamalan pelottava otus. Doris pelkäsi sitä ihan selvästi. Rauhoittelin Dorista ja mentiin hissukseen kissan ohi. Onneksi se pysyi paikoillaan ja selvisimme vammoitta. Minulla oli kyllä naurussa pitelemistä.

Tämä sunnuntai oli oikein kiva päivä!

Doris syö heinää!

Doris ja Mölkkyporukka..

Joopa joo, päivälenkillä oltiin. Kierrettiin taas Kilpiäistä ja Mukkulaa pitkin ja poikin, päivä oli mitä parhain lenkkeilyyn ei liian kuuma eikä kylmäkään.

Tuo Mölkkyporukan pelipaikka on meidän tavanomaisen lenkkireitin varrella. Ovat valinneet pelipaikakseen paikan, jossa on kaksi puistonpenkkiä ihka tavallisen puistotien reunalla. Mölkyt ovat sitten keskellä tuota tietä. 

No, siellähän he taas olivat, nyt vain oli kolme kaveria pelaamassa. Doris oli jo vähän matkan päässä pukittanut ja kaverit sen olivat tietenkin jo nähneet. Kun saavuimme heidän kohdalleen, Doris istui taas vastapäätä, katselemaan kavereita. Juttua alkoi sitten heti tulla.

- Ai se istuu taas, oli se niin hauska viimeks, kyllä me silleniin naurettiin. Tuolla pitkällä koivun luona se vielä heitti selälleen, hah, hah, haa!

- Joo, meillä oli sen kanssa hauskaa. Hah, hah, haa...!

- No, se innostui näyttelemään noista teidän jutuista.

- Mikä sen nimi olikaan?

- Doris.

- Ai Dooooris. Oot mainio Doooris.

- Mennään Doris. (Doris jarruttaa)

- Hah haa, se levittää taas.

- On vähän tahtomimmi, innostui taas näyttelemään, mennään Doris.

- Meinaatko saada sen liikkeelle, hah, hah, haa!

- Yritystä löytyy.

Saan Doriksen liikkeelle, mennään muutama metri, Doris heittäytyy kyljelleen.

- Kaatui, kaatui!

Naururemakka!

- Oot hyvä kaatuileen Doooris! On se vaan niin hauska, hah haa.

Nostan taas Doriksen ylös, tiukka hihnaote ja mentiin, Doris jarruttaa, ei pääse kaatumaan, mutta roikkuu hihnassa. Hetkeksi otteeni herpaantuu ja Doris käyttää tilanteen hyväkseen ja kaatuu. Takana remahdetaan taas nauruun. Minua ei enää naurata yhtään. Doris makaa nurmikolla ja leikkii kuollutta, on niin veltto kuin vaan voi olla. Voi että se osaa hyvin tuon jutun. Nostan sen valjaista taas pystyyn, tiukka ote ja mennään.

Takana yksi kavereista on valmistautunut lähtemään pyörällä kauppaan, tais kaljat loppua. Doris on taas kyljellään, kaveri ohittaa meidät ja nauraa.

- Hah, haa, se levittää taas. Tuolla koivun luona se levitti viimekskin selälleen, kyllä me naurettiin. Hah hah haa. Nauraen kaveri jatkaa matkaansa.

Saan Doriksen hinattua kavereitten näköpiiristä ja käännymme kotiin vievälle tielle. En kyllä laskenut kuinka monta niitä kaatumisia oli pienellä matkalla, aivan riittävästi niitä kyllä oli. Minua ei naurattanut tipan tippaa. Kiukkukierrokset alkoivat minulla nousta. Piti vaan yrittää olla hissukseen.

Onneksi tuo otus vähitellen luovutti ja päästiin viimeiset 100 metriä lyhyessä hihnassa kulkien kotiin.

Minua kiukutti, eikä todellakaan ollut enää hauskaa tuo Doriksen filmaaminen. Siltä seisomalta päätin, että se on nyt loppu, vaikka vastaantulijat ja Mölkynpelaajat siitä iloiseksi tulisivatkin.

Miten tuo näytteleminen sitten hoidetaan, siinäpä vasta pulma!

Tänään on päivä...

Tänään on kulunut viisi kuukautta siitä päivästä (8.3.2013), kun Doris romanialainen katukoira matkasi pitkän matkan Bukarestista Helsinki-Vantaan lentokentälle ja tapasi siellä ensimmäisen kerran oman tulevan kotinsa emännän ja hoivaajansa. Alkuyöstä he matkasivat yhdessä Lahteen aloittamaan yhteistä elämäntaivalta. Tuosta päivästä alkoi niin Doriksen kuin emäntänsäkin sopeutuminen yhteiseloon, joka Dorikselle on ollut suuri seikkailu kuin myös emännällekin.

Monen toivomuksesta loin tämän Blogin Doriksesta. Kerron ja kirjoitan elämästämme näin jälkikäteen, ehkä näin kokemuksistamme on apua muillekin Rescue koirien isännille/emännille.

Kuva Doriksesta Bukarestin tarhalla, kuva kopioitu Kulkureitten sivulta.

Doris tänään 8.8.2013

Doris suuri näyttelijä....

Sarjanäytelmä: "Doris ja Mölkkyporukka"

Kävimme Mustin Kerhosta hakemassa repullisen raakaruokaa Dorikselle. Siellä oli Doriksen hoitopaikan kaveruksetkin. Tietenkään Doris ei tiennyt miten päin olisi pyörinyt, niin innoissaan se oli kaverusten tapaamisesta. Doris kävi ylikierroksilla, mutta yllätyksekseni lähtikin reippaasti pois. Kotiin piti päästä mahdollisimman pian, ettei pakasteet repussa pääsisi sulamaan. Ja se mahdollisimman pian onkin Dorikselle kummallinen käsite.

Tänään ei sitten istuttu, vaan heittäydyttiin suoraan kyljelle makaamaan. Sitä sitten jatkui pitkin matkaa siihen saakka kunnes lähestyttiin Mölkynpelaajaukkoja. Kun Doris kuuli heidän äänensä jäi makuulle heittäytyminenkin.

Kuulin miten joku ukoista sanoi, että tuolla se pari taas tulee. Doris sitten istui viiden metrin päähän tarkkailemaan tilannetta. Mölkyt olivat keskellä puistotietä ja noin kuusi ukkoa istui kahdella penkillä kuin kukot ikään. Oli joukossa yksi nuori nainenkin.

Sain Doriksen liikkeelle, mutta sepä päättikin topata istumaan ukkoja vastapäätä. Siinä se sitten istui ja katseli ukkoja ja ukot Dorista. Yritin saada sitä liikkeelle, mutta Doris pisti jarrut päälle.

- Haluuko se tulla pelaamaan, kysyttiin.
- Ei, se taitaa haluta olla tuomari, vastasin.

Naurua...

- Mikä sen nimi on, kysyttiin.
- Doris.
- Ai Dooooris! Hyvä Doooris!

Sain Doriksen liikkeelle, mentiin pari metriä, sitten taas kyljelleen.
- Hei nyt se heittäytyi kyljelleen, huudettiin.
- Hyvä Doooris!

Ja Doris innostui, siitä oikein näki miten se halusi esiintyä, innokas katsojajoukko sillä kyllä olikin.

- Nouseeko se, ei nouse, nousee se! Nyt se nosti sen.
- Kohta se kaatuu. Ei kaadu. Lyödäänkö vetoa? Hei nyt se kaatuu.

Taas naurua...

- Hyvä Doooris!
- Saako se sen ylös?
- Ei kyllä saa.
- Nyt se nostaa sitä.
- Nouseeko se?
- Ei kyllä nouse!
- Nyt se on pystyssä. Kohta kaatuu, mä lyön vetoo, että kaatuu! Kaatuu se.... naurua, naurua.
- Pojat, nyt se on selällään. Katsokaa sitä, se makaa selällään. Katotaan saako sen taas ylös! Nostaa varmaan! Ei taida nyt nousta! Siellä se on selällään. Naurua....

Minun onnekseni vastaan oli tulossa pieni koira ja Doris pomppas ylös kuin raketti.

Takaa kuului huuto "pystyssä" ja taas iloinen naururemakka.

Selvittiin pikkukoirasta. Loppumatkalla oli vielä kolme kaatumista. Sitten tempasin koiran syliin ja mentiin. Huomasi kyllä, että nyt mammalta tais palaa päreet ja tuli loppumatkan lyhyessä hinassa. Kotona oli hissukseen, luuli saavansa moiteryöpyn. Olin hiljaa ja nauroin sisäänpäin.

-Jatkuu

Doris leikkii kuollutta...

Tuo mun prinsessa herättää kyllä yleistä hilpeyttä tuolla raitilla. Kun se toppaa pyllynsä katuun ja päättää, ettei se liiku, niin se ei sitten liiku. Porukka sitä ihmettelee ja kun sanon, että se kiukuttelee, niitä alkaa naurattaa ja jatkavat sitten hymyillen matkaansa. No, voihan sitä huonomminkin iloa ihmisille tuottaa

Tänään päivälenkillä Doris heittäytyi sitten taas kyljelleen ja leikki kuollutta. Oli tehnyt tuota filmaamista jo useamman kerran. Parinkymmenen metrin päässä köpötteli meitä vastaan seniorimamma. Hän oli varmaan seurannut Doriksen pelleilyä. Kun hän tuli kohdallemme, hän pysähtyi ja voivotteli: "Voi, voi pikku ressua, onko sinulla jalat noin kipeät, ettet pääse ressukka liikkumaan". Doris pyöritteli silmiään ja oli enemmän kuolevan näköinen. Vastasin mammalle, että Doris kiukuttelee ja leikkii kuollutta. Jos hän nyt jatkaa matkaa, niin Doris ampaisee kyllä ylös ja lähtee hänen peräänsä. "Voi, voi ressukka, ei saa kiukutella" sanoi mamma ja lähti kävelemään pois päin. Doris ampaisi ylös. Mamma katsoi taakseen ja pyöritti päätään hymyillen leveästi. Kyll me nää jutut osataan! 

Doris ja puhdas turkki.

Hyvää huomenta sunnuntai ja toinen päivä...

 Doris:

"Aamulla Eeva pomppas ylös taas seitsemältä ja heti piti lähteä ulos. Ulkona oli kamalan kylmä. Tein kuiteski kakat ja pissat ja Eeva oli niistä tosi iloinen. Se kehui mua moneen kertaan. On mä aika hyvä. Mulla on vatsa vähän löysällä, kait se siitä kuiteski paranee. Eeva antaa jogurttia ja mä tykkään syödä sitä. Muuten lenkki meni hyvin, tultiin aika pian takaisin, kun mulla paleli tassut.

Iltapäivällä tuli Juulia, joka kouluttaa mua hihnassa kävelemään. Juulia on Eevan kamun tytär, sen Riikan joka oli meillä kuskina lauantaiyönä. Mulla on siis ihka oma personaltraining. Juulia nyki mua koko ajan ja mä aloin hiffata, ettei saa vetää. Nyt kun oltiin vielä Eevan kanssa lenkillä, tein kakat ulos ja vedin enää vain vähän. Juulia tulee vielä joku päivä mua uudestaan kouluttaan. Juulia ihastui muhun ja määkin tykkään Juuliasta.

Meillä on mennyt Eevan kanssa tosi hyvin. Se on ihan hyvä tyyppi, kun se ei stressaa enää tuon ulosmenon kanssa. Se on aika nopee oppimaan, niin kuin minäkin. Eeva sanoi, että siitä tuntuu, kuin mä olisin asunut täällä vaikka kuinka kauan. Mä oon tosi onnellinen, kun mulla on oma koti ja onhan täällä tilaa enemmän kuin siellä Bukarestin tarhan häkissä. Mä en haukkunut eilen ollenkaan, mutta tänään kun tuo naapuri tuli partsille tupakalle, mä rupesin haukkuun. Eeva tuli sanoon, että kiitos, kiitos, mä huomasin ton, nyt sitten riittää. Sama juttu kun toistui vielä parikertaa, Eeva tuli aina siihen sössöttään. Mä tuumasin, että no olkoon sitten, jätän haukut väliin.

Eeva on ihan puhki jo nyt, kun ollaan neljä kertaa oltu lenkillä. Nyt me mennään nukkumaan.Mulla oli oikein kiva päivä tänään".

 Ensimmäinen päivä osa 2

Doris kulki minun perässäni koko ajan. Kävi välillä pedillään kääntymässä. Ei malttanut lasinkaan rauhoittua. Annoin sille luun ja sitä se sitten kalusikin pedillään pitkään. Sitten lähdettiin taas ulos. Doriksella oli vatsa sekaisin, miten niitä liruja tuolta hangesta kerää pois. No, suurimmat sain pussiin. Oli jännää kulkea lenkkipolkua, kun molemmin puolin tietä oli puolitoistametriset lumivallit. Doris hyppäsi aina välillä kinoksen päälle tiirailemaan maailman menoa. Hyvät lenkkireitit meillä täällä on, en oo tennytkään. No, lenkki meni olosuhteisiin nähden aika hyvin, Doris vaan vetää reippaasti.

Huomasin, että täkki petinä oli Dorikselle liian kuuma. Vaihdoin peiton pehmeään kylppärin mattoon ja taas froteepyyhe siihen päälle. Lenkin jälkeen Doris vähän rauhottui ja otti pienet tirsat. Jos liikuin, se nousi ylös ja tuli heti perään. Kun Doris kulki minun perässäni se näykki nilkkojani, ei oikein hyvä juttu. Kielitaidottomana se ei tainnut oikein ymmärtää mitä "ei" ja "älä näyki" tarkoittavat! Samoin, kun rapsuttelen ja silittelen Dorista, se näykkii minun käsiäni ja välillä taas nuolee niitä. Taitaa olla ongelma numero yksi. Jotta taloon tulisi vähän lepoa, päätin istua tietsikan ääreen ja postata FaceBookkiin ja laittaa mailia mun hyvälle ystävälle Leenalle.


Annoin vielä Dorikselle ruokaa, näytti maistuvan hyvin. Käytiin iltalenkillä ja sitten nukkumaan. Olin saanut aimo annoksen ulkoilua ja raitista ilmaa, joten tunsin olevani niin sanotusti veto veks.

Doris:

"Kun me lähdettiin iltapäivällä ulos, niin Eeva laittoi mulle vielä hihnan lisäksi valjaat ja sitten menikin jo paremmin. Mä en enää riuhtonut tai hyppinyt, vedin vaan. Iltalenkki meni vielä paremmin. Sitt illalla Eeva sanoi, että nyt mut pestään. Kyll mua pelotti. Mä kuitenkin tykkäsin, kun Eeva hieroi muhun shampoota. Kuivaus olikin vähän sotkuista homma ja kun mä pääsin pois tuolta kylppäristä, mä pistin pienet riehut. Eeva sanoi, että miten yks koira voi saada tuollaisen sotkun aikaan. Mä taisin olla vähän vahingoniloinen, silee, että ähä kutti, mitäs pesit".

Jaaha, mitähän tuo huominen tullessaan?

Doris ja luu.

Doriksen eka yö ja aamu...

Minun täytyy aina muistaa se, että Doris on kadulla kasvanut. Sen taustoista ei tiedetä oikein mitään. Vaikka se on jo yli vuoden ikäinen, se ei osaa mitään koiralle kuuluvia juttuja. Koiran luonne saattaa muttua täysin ja aina on varauduttava ongelmiin. Ok, olen sitkeä sissi, katsotaan miten meidän käy.

Yöllä täällä sitten alkuun haisteltiin, nuuhkittiin ja tutkittiin paikkoja. Olin levittänyt lehtiä eteisen ja partisin lattioille. Ekat pissat pitkän lentomatkan jälkeen tehtiin parvekkeelle, huomasin sen nyt aamulla. Toinen pissa tehtiin eteiseen lehtien päälle, hyvä Doris, noin sitä pitää. Miten se on voinut olla pissaamatta koko matkan ajan lähes 12 tuntia? Käytiin vielä uudelleen partsilla ja sinne tulikin pienet kakkapökäleet, aina vaan juttu paranee.

Doris tutustuu kotiinsa

Ensimmäiset haukut tulivat vauvanukesta, joka istui sohvan selkänojalla, ok nukke laitettiin piiloon. Toiset haukut tulivat eteisen seinällä olevasta ruskeasta keramiikkakissasta. Sekin otettiin pois seinältä. Ei muuta epäilyttävää! Doriksen piti kuitenkin kiertää ja tarkistaa moneen kertaan huoneet.

Pikkuhiljaa rauhoituttiin molemmat. Olin laittanut makkarin lattialle Dorikselle pediksi vanhan täkin ja sen päälle froteepyykeen. Näytin sille pedin paikkaa. Doris haisteli ja nuuhki ja kävi pötkölleen. Hetken päästä alkoi pedin petaaminen, sitä kaivettiin ja pöllyytettiin, ok, unohdetaan koko juttu ja mennään olkkariin nukkumaan. Päätin nukkua vaatteet päällä sohvalla, jos vaikka jotain äkkinäistä tapahtuu. Laitoin lampun ihan pienelle ja kävin sohvalle pötkölleen. Doris tuli heti sohvan viereen lattialle. Siinä me sitten oltiin ja nukuttiin aamuun, minä sohvalla, heräillen vähän väliä ja Doris sikeässä unessa lattialla. Oli ressu varmaan niin kovin uuvuksissa pitkästä matkasta ja kaikesta siihen liittyvästä hälinästä ja hässäkästä. Hienosti kaikki oli mennyt tähän saakka.

Heräsin tietenkin aikaisin jo pelkästä jännityksestä. Kun liikahdin Doris nousi heti ylös ja alkoi nuolla kättäni. Siinä sitten istuin ja rapsuttelin ja rapsuttelin ja silittelin ja silittelin tuota ihanaa rescueprinsessaani. Seuraava jännityksen paikka oli ulos meno. Mietin miten Doris pärjää rappusissa ja miten hihnassa kulku alkaa sujua. Taas jännitin. Yöllä olin kantanut Doriksen kotiovelle, koska Dorista oli selvästi peloittanut tulo rappuun ja nuo portaat ylös.

No, sitten ripeästi aamutoimiin. Oikeaoppisesti piti ensin syödä aamupala ja sitten lähteä ulos. Laitoin Dorikselle keitettyä ohra-riisiryyniseosta ja jauhelihaa aimo annoksen. Kyllä maistui ruoka. Ajattelin, että Doris syö enemmän kuin pitää, onhan se ollut nälissään siellä varastoalueella. Paljon, paljon myöhemmin tämä nälissään olo tulikin meidän elämässä monesti esiin.

Pannan pukeminen onnistui yli odotuksen, sitten vaan matkaan ja ulos lenkille. Huomasin kyllä, että Doriksella oli niin sanotusti "pallo hukassa". Se oli jotenkin levoton ja hermostunut, oli varmaan väsynyt ja stressaantunut kaikesta tapahtuneesta. Päästiin raput hienosti ensimmäisellä kerralla alas, mitä nyt tassut vähän luistivat. Seuraava siirto oli päästä ulos ulko-ovesta pihalle. Jee, hienosti meni. Pihalla Doris pyöri, pyöri ja pyöri, ei tiennyt mihin piti mennä. Aurinko paistoi ja pakkasta oli yli kymmenen astetta. Melkein heti Doris pissasi, tietenkin sitä heti kehuin. Mentiin ihan vähän matkaa pihasta ja hupsista, vastaan oli tulossa suuri koira. Apua, mitä minä nyt teen? Doris aloittaa riuhtomisen ja hyppimisen ja haukkui ja haukkui (tietenkin). Saan Doriksesta kiinni ja käyn kyykkyyn pitäen Dorista tiukasti valjaista kiinni. Koirakko ohittaa meidän hienosti. Dorikselle jää kierrokset päälle, se hyppii ja kiemurtelee. Teen ensimmäisen virheeni, käännyn takaisin kotiin.

jatkuu....

Tänään 9.3.2013

Tässä, tässä on minun uusi asuinkaverini Doris Rescueprinsessa.

Muruseni, sydämellisesti tervetuloa uuteen kotiisi.

"Nyt mä nukun makkarissa mun omalla pedillä ja rakastan olla täällä. Meillä menee niin hyvin heti alkuun Eevan kanssa, kyllä mä uskon, että meistä tulee kaikista parhaat kaverit maailmassa ikinä. Ja mä tiedän, että Eeva tykkää musta ihan kamalasti, niin se ainakin sanoo."

Vain muutamaa päivää aikaisemmin sain tiedon, jota olin jännittyneenä odottanut, Doriksen testitulokset olivat negatiivisia ja Doris oli tulossa Suomeen, huh, huh.

Eilen 8.3. myöhään perjantai-iltana seisoin jännittäen kaverini Riikan kanssa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Odottelimme Bukarestista saapuvaa lentokonetta, koneessa oli arvokasta lastia neljä Suomeen adoptoitua rescuekoiraa Doris, Maria, Haave ja Albi. Doris oli tutustunut viikon ajan matkakumppaniinsa Mariaan. Tytöt tulivat hyvin juttuun ja matkasivat kavereina samassa kuljetusboxissa. Kulkureitten Johanna ja Veronica olivat meitä vastaanottajia opastamassa ja antamassa vielä ohjeita tulevalle koiruustaipaleellemme. Odotushallissa kyllä aisti meidän vastaanottajien jännityksen. Kun lentokone kuulutettiin laskeutuneeksi jännitys vain tiivistyi ja kuluvat minuutit alkoivat olla tunnin mittaisia.

Minä istuin tyynen näköisenä, vaikka kehossa kihisi niin, etten millään olisi malttanut paikallani pysyä. Sitten kuului haukkumista ja Johnna sanoi, että koirat tulevat nyt ulos. Siltä tuli Carmen työntäen kärryllistä koiria, jestas. 

Ensimmäisenä pääsi oman perheensä hoiviin pikkuinen Haave. Onnellisia näyttivät pikkutytöt olevan pikkuinen Haave sylissään.

Sitten oli Doriksen vuoro. Veronica availi boxia ja sanoi, että täältä onkin tulossa vielä aika energinen koira. Sieltä tuo otus kömpi boxin uumenista. Lähes kymmenen tuntia matkustamista takanapäin ja Doris vain katseli heti tarkkana ympärilleen, mitäs täällä oikein on. Veronica otti Doriksen syliinsä hetkeksi rauhoittumaan.

Minä istuin sohvalla ja jännitin edelleen. Doris tuotiin viereeni ja se alkoi heti nuolla kättäni. Siinä se oli, oltiin heti kavereita. Johannan kanssa käytiin vielä Doriksen tiedot läpi microsirun ja EU-Passin.

Toivotimme kaikille uusille koiraperheille hyvää ja onnellista jatkoa ja lähdimme ajamaan Lahteen, jossa Dorista odotti oma koti ja uusi kummallinen ympäristö. Istuin auton takapenkillä Doris vieressäni, se nukkui koko matkan, välillä nuoli kättäni ja minä tietenkin sitä rapsutin ja silittelin.

Lentokentällä kotiin lähdössä, kuva Kulkureitten sivulta

Saavuimme alkuyöstä Lahteen, kannoin Doriksen kotiovelle ja astuimme sisään. Doris kiersi ja tarkasti tilat, kaikki kunnossa, sopii mulle, tuntui sen ilme sanovan. Jano tuntui olevan kova vesi maistui ja maistui, sitten maistui vähän ruokaa ja alkoi uudelleen vähän tarkemmin paikkojen tarkistaminen. Siitä alkoi tutustuminen toinen toisiimme ja yhteinen matka, joka toivottavasti jatkuu pitkälle, pitkälle.

Vielä viikko Doriksen tuloon....

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä, pitää kyllä paikkansa. Odotan niin malttamattomana Doriksen tuloa, onneksi tuota odottelua ei ole enää kuin viikko jäljellä.

Naurattaa ihan tämä säpinöinti. Monta kertaa päivän aikana käyn Kulkureitten nettisivulla katselemassa Doriksen kuvia.

Olen ostanut Dorikselle tarvikkeita, kauniit punaiset valjaat ja talutushihnan, niissä on vähän bling blingiä, tosin ne toimivat heijastimina pimeässä. Sitten tietenkin harjan, kamman, shampoota, pallon, vetolelun ja Vinkuvanku lelun, tiedäthän sellaisen joka vinkuu, kun sitä painaa. Petiä en vielä hankkinut, en osaa oikein hahmottaa Doriksen kokoa, säkäkorkeus on noin 45 cm, mutta ei se minulle kerro oikeastaan muuta, kuin sen, että Doris on sohvapöytäni korkuinen, eikö olekin hyvä vertailukohde? Kun tuota petiä ei sitten ole, Doris saa nukkua näin alkuun vanhan peiton päällä.

Sitten on tietenkin hankittu madotuslääkkeet ja Rescue tipat. Noita tippoja suositeltiin Kulkureitten taholta, sanoivat, että ne auttavat sopeutumaan uuteen elämään tässä alkuvaiheessa. Ruoka on vielä hankkimatta, ne ostan sitten perjantaina, täytyyhän minulla silloin olla jotain järkevää tekemistä.

Ennen Suomeen tuloa Doris saa viisi eri rokotetta ja Doriskselle annetaan myös tuhdit loishäädöt. Sille tehdään vielä ennen lähtöä viiden loissairauden testit. Jos testitulokset ovat negatiivisia, se saa luvan matkustaa Suomeen. Doris saa oman EU-passin, mihin on merkitty kaikki Dorikselle tehdyt "toimenpiteet". Peukut pystyssä odottelen testien tuloksia ja matkustuslupaa.

Minusta nämä kaikki rokotukset, loishäädöt ja loissairaustestit ovat Kulkureitten adoptioprojekteissa tosi kova juttu. Mietin itsekseni, kuinka monella suomessa asuvalla rotukoirallakaan on asiat näin hienosti balansissa.

Nyt sitten vaan hoen itselleni, kärsivällisyyttä, malttia, malttia, kyllä Doris sieltä tulee :)

Kuva kopioitu Kulkureitten sivulta.

Mitä konkreettista sitten tapahtui..

Taijan kanssa käytiin läpi näitä ns. konkreettisia juttuja. Kulkureilla on erittäin hyvät nettisivut. Sieltä löysin melkein kaiken tarvitsemani tiedon.Olen myös erittäin tyytyväinen tuohon Kulkureitten Romanian katukoirien avustamisprojektiin. He tekevät kovasti työtä myös siellä paikan päällä jakamalla tietoa, neuvomalla, rahoittamalla koirien sterilointeja ja kastraatiota. Koirien adoptoiminen Suomeen on vain pieni osa tuosta Kulkureitten avustustyöstä. 

Sain tietää, että Doris oli elänyt koiralaumassa eräällä vanhalla tehdasalueella lähellä Bukarestia. Doriksen tausta ei ole tiedossa, miten se on joutunut tuolle alueelle, onko se sinne hyljätty vai onko se aina asunut kadulla. Kumpikaan vaihtoehto ei nyt ole mitenkään hyvä juttu. Kerron myöhemmin omista pähkäilyistäni Doriksen taustasta.

Doriksen lauma, kuva Kulkureitten nettisivulta.

Tuota laumaa kävi ruokkimassa Bukarestissa asuva italialainen eläintensuojelija Giovanni Razvan avovaimonsa Miran kanssa. Giovanni oli kiinnittänyt huomiota Dorikseen siellä tehdasalueella joskus viime vuoden kesällä. Hän näki Doriksessa iloisen, reippaan ja sosiaalisen koiran, joka on enimmänkin alistuva kuin päällepäsmäri. Tuo kaikki piti oikein hyvin paikkana, täällä sitten ajan kuluessa Doriksen luonteesta paljastui paljon, paljon muutakin. Giovannin mielestä Doriksessa oli potentiaalia hyväksi kotikoiraksi ja niinpä hän halusi saada Doriksen adoptoitavaksi ja kuinkas sitten sattuikaan. Tamperelainen Riikka Hietala oli ollut tutustumassa näihin Bukarestin katukoiriin. Riikka ihastui Dorikseen ja ehdotti Kulkureille, josko Doris pääsisi Suomeen adoptoitavien koirien joukkoon. Kulkureilta tuli myöntävä vastaus ja Doriksen elämä alkoi muuttua melkein kertaheitolla. Tuolloin Doris oli yli vuoden ikäinen, joten Giovanni vei sen steriloitavaksi. 

Viime vuoden loppupuolella Doris pääsi Giovannin yksityiseen koirasuojaan odottelemaan adoptiota Suomeen. Kovin montaa kuukautta Doris ei sitten ehtinyt tarhalla olla, kun löysin sen tiedot Kulkureitten nettisivulta ja halusin antaa Dorikselle mahdollisuuden asua ja elää normaalin koiran elämää omassa kodissa. Elämää sellaisessa kodissa jossa sitä tullaan rakastamaan ja pitämään hyvää huolta. 

Olin kertonut itsestäni Taijalle, että olen eläkkeellä, asun yksin kerrostalossa ja minulla ei ole koskaan ollut omaa koiraa. Olin aika noviisi koirankasvattajaksi, joka myöhemmin tuli olemaan meille molemmille niin Dorikselle kuin minullekin aikamoisen haasteellinen juttu. Onnekseni en sitä tuolloin tiennyt, ehkä silloin olisin valinnut pienen takuuvarman kirppukoiranpennun.  Kohtalolla oli kuitenkin sormensa tässäkin pelissä. Jos olisin valinnut toisen koiran Doriksen sijasta, en koskaan olisi oppinut tuntemaan niin aarretta, super ihanaa, kilttiä, viisasta, itsepäistä ja persoonallista koiraa kuin Doris on.  

Kun olin allekirjoittanut luovutussopimuksen, maksanut mitättömän pienen Doriksen ostohinnan 400 euroa Kulkureille, hinnan joka koostui Doriksen hoitokuluista, rokotuksista, loishäädöistä, yms. ja lentokuljetuksesta Bukarestista Helsinki-Vantaalle. Ei tuosta summasta kyllä mitään voittoa yhdistykselle koidu. Sitten Kulkureilla alkoi lentoaikataulujen selvittely. Sain tietää, ettei noiden adoptiokoirien lennättäminen tänne olekaan niin yksinkertaista. On vain yksi lentoyhtiö, jonka reittilennot tulevat Suomeen. Jokaiselle lennolle ei ole koirille tilaa ja joillekin lennoille on varattavissa vain pentupaikkoja.

Odottaminen hermostutti ja taas hermostutti. 26 päivä tuli Taijalta ilosanoma, Doriksen tulo Suomeen on varmistunut ja minun pitää olla Helsinki-Vantaan lentoasemalla 8.3.2013, klo 23.00 vastaanottamassa Dorista. Jippii!!

Jatkuu.....

Miten kaikki alkoikaan….

Olin jo jonkun aikaa miettinyt koiran hankkimista. Lapsuudenkodissani meillä oli aina eläimiä, oli kissaa, koiraa, kanarialintua ja kilpikonnaakin. Aikuiselämässäni omaa koiraa minulla ei ole ollut koskaan, kissoja kyllä oli aina kaksin kappalein ja ne kuuluivat osana elämääni monen vuoden ajan.  Ajatus koirakaverista, omasta koirasta, jonka kanssa kävisin lenkillä ja joka toisi säpinää nykyisiin vähän tylsiin elämänkuvioihini, alkoi kiehtoa minua enemmän ja enemmän. No, ei mitenkään erityisen ylentävät syyt hankkia koira, siihen kuitenkin päädyin….. koiran hankkimiseen.

En muista enää mistä sain ensimmäisen kerran tiedon rescuekoirista. Etsin netistä tietoja ja löysin yhdistyksiä, jotka välittivät katukoiria Venäjältä, Virosta ja Espanjasta. Jostain syystä en ollut laisinkaan kiinnostunut suomalaisista kodinvaihtajista. Sanon aina, että kaikella on tarkoituksensa, ei ole olemassa sattumaa, niin ei tässä minunkaan koiraprojektissani ollut mitään ”sattumalta” tapahtuvaa. 

 Katselin virolaisten kuin myös venäläisten koirien kuvia ja tietoja netistä. Pitkän lentomatkan vuoksi espanjalaiset rescuekoirat olin laittanut taka-alalle. Satojen hylättyjen ja heitteille jätettyjen koirien tietoja ja kuvia katselin ja ne olivat toinen toistaan surullisimpia tapauksia. Näiden satojen kuvien joukosta ei noussut yhtään koiraa ylitse muiden, ei vaan natsannut. Sitten sattumalta, huom. ns. sattumalta löysin Kulkurit yhdistyksen nettisivun. Kulkurit tekevät eläinsuojelutyötä Romaniassa ja Virossa. Katsastin ensin virolaisten koirien tiedot ja kuvat… eikä taaskaan minulle mitään. Tunnustan tässä, että minulla oli ”lievä” asenne Romaniasta adoptoitaviin rescuekoiriin. Samanlaisia koiriahan siellä on, hylättyjä ja heitteille jätettyjä kuten muuallakin ympäri maailmaa, mutta silti. Nyt jälkeen päin kokemuksesta viisastuneena, totean, että siellä on todella ihania ja hienoja koiria odottamassa paikkaa omaan kotiin. Katselin kuitenkin kuvia ja siellä se sitten oli minua odottamassa, Doris, koira minua varten tai minä Dorista varten. 

Muutaman päivän ajan kävin kurkkimassa Doriksen tietoja ja kuvia, mitä enemmän niitä katselin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin yhteisestä elämästämme täällä Suomen Lahdessa. Olen aina pitänyt karvatuurikoirista sellaisista Ransuista ja sitähän Doris on. Doriksesta oli sen tiedoissa pieni videopätkä tarhalta, jossa se asusteli turvallisimmissa oloissa kuin tuolla kadulla. Tässä videossa Doris tulee varovasti katsomaan kuvaajaa toisen rohkeamman koiran takaa. Voi itku,  tuota sen anovaa ilmettä ja kehonkieltä, itku siinä todella minulle tuli. 

Niinpä laitoin sähköpostia Kulkureille Doriksen yhteyshenkilölle Taijalle, jossa ilmoitin halukkuuteni adoptoida Doris. Sain Taijalta melko pian vastauksen ja niin pyörähti käyntiin 13.2.2013 projekti ”Doris Rescueprinsessa”.  

Tässä Kulkureitten sivulta kopioituna tuo videopätkä ja  Doriksen silloinen nettisivu.

http://www.youtube.com/watch?v=5ZZweT0JpQE&feature=youtu.be

http://kulkurit.fi/kotia-etsiva-doris/